Koti Katri Lehtolan kuvin 1/2

Kuva: Katri Lehtola

Ilona Pietiläinen ja Katri Lehtola tekivät toukokuussa jutun kodistamme Kodinrakentaja-lehteen, joka löytyikin jo heinä-elokuun lehtihyllystä. Lupailin aiemmin laittaa Katrin kuvia tänne blogiin, ja tässä niitä tulee ensimmäinen erä. Katso vain kuvat ja fiilistele, jos et halua lukea tarinoita kuvien takaa!

Kuva: Katri Lehtola

 

Kuvia katsellessa tulee itselleni hyvä mieli. Takana oli älyttömän hektinen kaksi viikkoinen pergolan rakentamisineen ja pikkuprinsessan 1-vuotissynttärijuhlineen (yli kymmenen yövierasta mukaan lukien). Voitte varmaan vaan arvata, mikä homma oli saada paikat kuvauskuntoon, kun intensiivisesti oltiin tehty töitä ulkona pergolaa rakentaen, ja sisällä ei oltu siivon eteen ehditty laittaa tikkuakaan ristiin. Suuret kiitokset Panulle ja Netalle, jotka ehditte tulla viime hädässä auttamaan pihan siivouksessa, sekä Raimolle, Leenalle, siskon perheelle ja veljille aiemmasta avusta! 

Jotenkin sitä miettii, että eikö sitä vaan osaa suhtautua tällaisen jutun tekoon tarpeellisella vakavuudella, vai mistä se johtuu, kun ei osaa ajoissa miettiä siivousta, "stailausta" tai mitä päälleen laittaisi, vaan puuhailee ihan jotain muuta, ja päättää aloittaa vielä uuden projektin  just kuvauksia ennen. Kai se on vaan yleinen elämän asenne, etten niin jaksa murehtia, mitä päälleni pukisin tai suuhuni laittaisin, tai missä järjestyksessä ne tekisin... hyvinhän kaikki sujui siitä huolimatta, mitä sitä stressaamaan;)

 

Kuva: Katri Lehtola

Voin kertoa, että sama viime tingan kuvio toistui loppukesän kotikuvauksista, eli mitään en ollut oppinut kuvausvalmisteluiden organisoinnista, mut täällä asiat meneekin muun elämän ja projektien ehdoilla... Joku toinen saattaisi paneutua asiaan rauhassa päivä tai viikko tolkulla miettien tarkasti, että kaikilla on tukka hyvin, kello näkyy, statuskoodit on kohdallaan jne., mut ei vaan tällä huvikumpumeiningillä... ei yllä prioriteettilistan kärkeen;)

Kuva: Katri Lehtola

Edellisenä iltana tajusin, että meillähän ei ole sopivaa mattoa työhuoneeseen, kun toinen suurista valkoisista villamatoista oli mennyt pesussa pilalle. Miten saatoinkin unohtaa! No, silloin alkoi pikainen maton metsästys tulevaa tytön huonetta varten, mitä varten sain Espoon Mattokympistä pari mattoa kokeiltavaksi, eli suuret kiitokset sinne! (Tää ei ole mikään maksettu mainos tai yhteistyö). Matot näkyvät kuvissa milloin missäkin järjestyksessä.  Tuo vihreä näyttää näissä paljon kivemmalle, kuin itse ottamissani kuvissa viime viikon postauksessa, jossa samat matot olivat kokeiltavana uudelleen mukanaan violettikin matto. Ja lopulta saatiin myös sopiva matto päätettyä, eli tuon verran tuli stailattua viime tingassa noitten Reilun kaupan ruusujen kera.

Kuva: Katri Lehtola

 Juttuhan alkoi niin, että tämä emäntä avasi aamulla oven Ilonalle just sen näköisenä kuin olisi sängystä noussut (aamuyöllä alkanut migreeni oli pitänyt pedissä viimeisille minuuteille), ja päälle laitettiin just sitä, mitä kaapista löytyi. Kovasti yritin vielä ylipuhua, ettei mun tarttis näkyä kuvissa, mutta Ilona ja Katri saivat suostuteltua mut mukaan sittenkin. Kunhan sain viiden minuutin pikaehostukseni tehtyä... Päälleni löysin kaapista sentään vaahtokarkkimaisiin väreihin sopivan hempukan tunikan. Keskimäärin en ihan noin hempukoissa vaatteissa kulje, mutta näihin tunnelmiin toi vain sopi. Mitään itteni kuvaajaa musta ei ikinä tulis (eikä ole tarpeenkaan), kun en sellaiseen jaksa/halua, viitsi/ehdi aikaa käyttää, mutta kyllä tänne jonkun muun ottaman kuvan voin laittaa... Olen huomannut, että äidit näkyvät ylipäätään perheen arkikuvissa liian harvoin. Omasta äidistänikin olisin toivonut jäävän vähän enemmän kuvamateriaalia näin jälkeen päin katseltavaksi, että olisi ollut enemmän muisteltavaa... Eli sen puoleen musta ei ole niiden blogistien paheksujaksi, jotka itseään kuvaavat.  Tykkään, jos blogisti joskus vilahtelee lukemieni blogin kuvissa, niin ei tule ihan sellainen olo, että jotain satuhahmoa seurailen.

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

Kuva: Katri Lehtola

 Juniori veti ihan ylikierroksilla kumpanakin kuvauspäivänä. Siitä johtuen kuvissa punaiset posket ja hikinen tarhapöllön tukka (ei puhettakaan, että oltais minnekään kampaajalle keritty istuskelemaan, minä tai muut!)  Kuvia otettiin kahtena päivänä, koska ekana päivänä satoi ja sisäkuvienkin ottaminen jäi vielä keittiön osalta tekemättä. Toisena päivänä sentään mies tajus ottaa töistä vähän vapaata, etten ole ihan helisemässä koko ajan pienten kanssa. Mutta kuten huomaatte, lievän kaoottiset fiilikset eivät kuvissa näy, eli jälleen tuli taas tältä " medialukutaidon profeetalta" vähän lisää valoa noiden kuvien katseluun. Nauru johtuu varmasti juuri siitä helpotuksen tunteesta, että vaikka kaikki ei menekään niin kuin strömsössä, niin hauskaa silti oli!
Kiitokset päivästä Ilonalle ja Katrille!

Kuva: Katri Lehtola

Postauksen kaikki kuvat

Katri Lehtolan

Mukavaa uutta viikkoa kaikille ja muistakaahan vielä tuonne arvontaankin osallistua!
(Laitoin linkin vielä sivupalkkiin.)

XXX

VillaVaahtokarkki

Yks juttu

Edellisessä postauksessa jo mainitsin rakentamisen viimeistelyvaiheen motivointivinkistä tee se itse- rakentajalle. Meille ne olivat toukokuussa tehdyt lehtikuvaukset. Blogin aloittamisen jälkeen vuoden aikana on muutama toimittaja ehtinyt kysyä rakennustarinaamme tai kotiamme lehtijuttuun. Vastaaminen kyselyihin ei ole ollut kuitenkaan ihan automaattisen selvä. Siitä kerron pian.  Kun Ilona Pietiläinen kysyi jutun tekemisestä Kodinrakentaja-lehteen, olimme pähkäilymme saaneet päätökseen ja toivotimme Ilonan yhdessä valokuvaaja Katri Lehtolan kanssa mielellämme tervetulleiksi kotiimme. Kyseinen lehti mielestämme sopii asiapainoitteisuudellaan ja monipuolisuudellaan hyvin rakennustarinamme painoversion julkaisijaksi.

 Olen pohtinut erilaisia aiheeseen liittyviä argumentteja. Jostain syystä lähelleni on osunut muutamia tuttuja tai ystäviä, ja tiedän muitakin ihmisiä muun muassa blogistaniasta, joiden on vaikea hyväksyä sitä, että joku suostuu lehtijutun tekemiseen. Toisena ääripäänä tuntuvat olevan ne, jotka ihastuneesti kannustavat ja suhtautuvat juttujen tekoon iloisen myönteisesti. Kriittisimmin asiaan suhtautuvat ihmettelevät, miksi joku A) haluaa yksityisasioitaan (koti, nimet, ammatit) julkisuuteen B) olla mukana jossain kliseisessä diipadaapajutussa, C) antaa suuren lehtitalon tienata rahaa hyväksikäyttämällä kuvia kodistamme tai D) antaa nimeään, asuinpaikkakuntaansa tai ammattejaan jutussa julki, koska jokuhan voi vaikka googlata tiedot ja ruveta häiriköimään meitä... Lisäksi he ilmaisevat näkemyksensä usein sellaisella paatoksella ikään kuin se olisi viimeinen totuus asiasta. Olen pohdiskelijaluonne, joten kaikki argumentit yleensä puntaroin, vaikka osaan näkemykseni on päivän selvä. Toisaalta eriäviäkin mielipiteitä ihan ymmärrän. Siksi ehkä olen tavallista perusteellisemmin tässäkin asiassa miettinyt, miten asiaan suhtaudun ja lähdemmekö jutuntekoon vai ei. (Hitsit, kun olisi helpompaa välillä olla pohtimatta yhtään mitään ja riemusta kiljuen ottaa vaan vastaan tällaiset iloa tuovat asiat elämässä!)

Tässä siis pohdintani edellä esitettyihin argumentteihin ystävät ja tutut hyvät ja kaikki muut, jotka tunnutte jotenkin tunteellisesti juttujen tekoon suhtautuvan:

 A) Koti on meille lähtökohtaisesti elämistä ja asumista, eikä esittelyä varten, mutta nyt kun olemme rakentaneet tämän kodin alusta alkaen itse ja  itselle, ajatus siitä, että "esittelisin" kotiani myös ihan vieraille on ollut helpompi hyväksyä oman blogin aloittamisen jälkeen. Miellän ensisijaisesti esitteleväni kotimme kautta kättemme työtä sekä luovaa ja laajaa suunnitteluprosessia, enkä niinkään elintasoa tai syvempää perheemme yksityiselämää, mikä itselleni tuntuisi vieraalta (olipa elintaso sitten mikä tahansa).

B) Lehtijutuissa on epäilemättä kliseitä, mutta niihin voi suhtautua huumorilla ja hyväksyä niiden olemassaolon ottamatta niitä turhan vakavasti. Ei kaikkien juttujen todellakaan tarvitse pohtia aina syvällisesti elämän tarkoitusta tai ikuisuuskysymyksiä, vaikka hyvähän ne on muuten olla pohdittuna. Ja vaikka joku hallitsee diipadaapailun ja jonkun mielestä"turhamaisten" asioiden ympärillä pyörimisen, niin ei se poissulje sitä, etteikö ihminen eläisi syvästi. Peräänkuulutan siis jälleen medialukutaitoa.

C) Toki suuret lehtitalot hyötyvät taloudellisesti kaikista saamistaan jutuista, mutta antaessaan myös saa. Jutun tekeminen oli todella mukavaa ja opettavaista kaikesta sitä edeltäneestä stressistä huolimatta, ja muistoksi itselle jäävät ihanat ammattilaisen ottamat valokuvat sekä itse painettu juttu. Lisäksi todella moni asia saatiin valmiiksi ja päätökseen ennen kuvauksia, vaikka tosi moni asia jäi myös tekemättä. Jos ei rakennusvaiheessa kauheasti työmiehiä työllistä, niin voihan sen tehdä jälkikäteen näinkin. Toki sitä silti edelleen miettii, moneenko juttuun on valmis lähtemään mukaan.

 D) Vaikka jutussa mainitaan nimet, ammatit ja asuinkunta, ei se tee kenestäkään julkisuuden henkilöä, josta ihmiset olisivat jotenkin erityisesti kiinnostuneita. Tietysti se taitaa juuri monia ärsyttää, että juttuja tehdään ihan tuntemattomista tavallisista ihmisistä. Mutta kenestä muusta? Koska itse en suhtaudu kehenkään yksittäisessä lehtijutussa tai vaikka jossakin blogissa olleeseen yksityishenkilöön minään julkkiksena tai rupea heidän tietojaan googlettamaan, niin eiköhän mekin pysytä edelleen ihan tavallisena tallaajina lehtijutusta huolimatta. Kaikki ihmiset ovat ihan tavallisia - myös "julkkikset". Mielestäni olisi aika itsekeskeistä alkaa ajatella niin, että jos olen jossain kertajulkaisussa, niin sen perusteella kaikki olisivat juuri minun yhteystiedoistani kiinnostuneita tai tuijottelisivat minua jotenkin enemmän lähikaupan kassajonossa, tai rupeaisivat vaikka häiriköimään. Siksi en lähde mukaan esitetyn argumentin ajattelutapaan. Uskon vakaasti siihen, että kyseisen lehden lukijakunta on varsin täyspäistä porukkaa. Täällä blogissa olen anonymiteetin halunnut pitää lähinnä sen vuoksi, jos sattuisin vielä palaamaan virkamiesammattiini, jolloin anonymiteetistä on tietyissä tapauksissa hyötyä.

Suosittelen siis lämpimästi kaikille kotiaan itse rakentaville ja remontoiville, että jos toimittaja kyselee lehtijutun tekemisen perään, niin suostukaa ihmeessä! Tiedän, että osa osaa suhtautua asiaan heti innostuneesti, niin kuin kuuluukin. Kummasti silloin alkaa tapahtua ja to do -lista lyhentyä, vaikkei edelleenkään ihan loppuisi. Tätä postausta maustamaan laitoin joitain kuvia, joita itse tulin räpsineeksi toisen kuvauspäivän aikana. Aika vähän kuvia ehdin ylipäätään ottaa. Juniori sattui olemaan poikkeuksellisen hulivilituulella ekana jutuntekopäivänä, jolloin harmiksemme satoi, ja jolloin MrA:lla oli normi työpäivä. Katri tuli kuvaamaan toistamiseen aurinkoisena päivänä, jolloin ehdittiin sentään jotain kahvipöytäänkin leipoa:) Ihanat muistot päivistä jäi. Kiitos Ilona ja Katri!

 Luulin, että juttua joutuisi odottelemaan vuoden, niin kuin yleensä vissiin joutuu, mutta yllätyin, että se tuleekin jo tämän kuukauden Kodinrakentaja-lehteen! Nyt alkaa vähän jänskättää. Lähinnä sen takia, että olo kuvauspäivänä oli kaukana siitä ideaalista, miten joku ehkä olisi vastaavaan päivään valmistautunut... Enpä taida kertoa sen enempää, vaan katsotaan minkälainen jutusta tulee, ja ehkä sitten voin kertoa taas medialukutaidonedistämisvimmassani lisää... tai sitten en.


Uuden viikon terveisin

VillaVaahtokarkki