maanantai 20. tammikuuta 2014

Terve ystävyys

Tässä tulee nyt jatkoa vuoden ensimmäisessä postauksessa aloitettuun karsimisen teemaan. Kiitos, että ilmaisitte kiinnostuksenne aiheeseen, vaikka nyt en käsittelekään materiaa, vaan ihmissuhteita. Tämä kirjoitus ei taida olla siis minkään sortin viihdettä, eli jos sitä haet ja haluat skipata, niin ole hyvä vaan. Kirjoitan nyt verrattain yleisellä ja periaatteellisella tasolla, koska en halua tämän kirjoituksen henkilöityvän kehenkään, en edes itseeni kaikissa kohdissa, vaikka kaikki liittyykin omiin kokemuksiini. Yleensä inhoan rivien välistä lukemista ja vihjailemista, mutta tällä kertaa tiedän, että niitä, joita tämä koskettaa, tietävät mistä kirjoitan, vaikka en kaikkea aivan suoraan sanoisikaan. Tärkeintä on lukijana peilata ajatuksia kuitenkin omaan elämään. Osan tästä ymmärtää ehkä vain erityisherkkä ihminen. Muille ne kohdat voivat jäädä arvoitukseksi. Jos jutusta hukkuu punainen lanka, niin kuvista se löytyy.


Haluan laittaa nyt sinut pohtimaan seuraavia kysymyksiä:

Mitä asioita sydänystävät jakavat keskenään?
Minkälaiset asiat kuuluvat ystävyyteen?
Mitä asioita kaverit/tutut/hyvän päivän ystävät/naapurit kertovat toisilleen?
Minkälaiset ja milloin asiat kuuluvat mielestäsi ystävän sijasta terapeutille tai sielunhoitajalle?
Millaisissa tilanteissa ystävän ongelmat alkavat tuntua liian kuormittavilta?
Miten ilmaista toiselle rakentavasti, ettei ole käytettävissä kuuntelijana, jos ei jaksa?
Milloin ei tarvitse jaksaa?
Loukkaannutko siitä, jos ystävä ottaa sinuun etäisyyttä, eikä hän kysykään kuulumisiasi enää niin usein?
Milloin ystävyys loppuu vai loppuuko se?
Millainen ystävyys on voimaannuttavaa?

Mielelläni kuulisin näihin sinun ajatuksiasi.


Moni tuntuu keski-iän tietämillä karsivan yhteydenpitolistaltaan esimerkiksi ystäviä, joiden kanssa yhteys on jäänyt pinnalliseksi, ehkä vain joulukorttien rutiininomaiseksi lähettämiseksi. Ollaan enää tuttuja. Joku ehkä käy paraikaa läpi keski-iän tai mitä lie kriisiään, eikä kaipaa enää pinnalliseen tuntemiseen ja vähäiselle yhteydenpidolle jääneitä ystäviä, vaan haluaa antaa aikansa syvemmille ystävyyssuhteille. Joku toinen taas sukeltaa jo niin syvällä ystävänsä elämässä ja tunteissa, että haluaa päästä välillä hengittämään pinnalle ja vapauttaa sosiaalista kapasiteettiaan niihin ystäviin, joihin ei ehkä ole vuosiin ehtinyt pitää yhteyttä.

 


Ihmiset ovat hyvin erilaisia sosiaaliselta kapasiteetiltaan. Ulospäin suuntautunut voi hyvinkin hallita yhteydenpidon satoihin ihmisiin, kun taas sisään päin suuntautuvampi ihminen on varsin tyytyväinen vain muutamiin läheisiin ihmissuhteisiin. Olemme kaikki erilaisia. Sisään- ja ulospäinsuuntautuminenkin vaihtelevat vielä luonteen lisäksi elämäntilanteen  mukaan.  Ihmisiä jää luonnollisesti elämän matkan varrelle. Kohtaaminen on kestänyt lyhyen kenties merkityksellisen hetken, eikä teiden erkaneminen tai ohi kulkeminen taida kirpaista erityisemmin kumpaakaan. Tai sitten se kirpaisee todella paljon.


Ystävyyden tulee perustua mielestäni kiintymykseen, välittämiseen ja siihen, että on toisesta kiinnostunut, eikä siinä aina lasketa, meneekö yhteydenotot tasan tai että kuinka kauan viime yhteydenotosta on kulunut. Voi olla, että jossakin vaiheessa vain huomaa, että yhteydenpito ystäviin on harventunut, tai sen tiheys ei vastaa tämän ajan vaatimuksiin tai ystävän odotuksiin. Toiselle ystävälle se on ok -  jatketaan vain vuoden tai kymmenen vuoden päästä taas siitä, mihin viimeksi jäätiin, toinen ystävä taas pettyy ja pahoittaa mielensä. Kyse ei ole välttämättä aina välinpitämättömyydestä, vaan luonteen eroista. Tulkintaeroista. Tai elämäntilanteen eroista. Ehkä vastavuoroisuuden periaate ei ystävyydessä toimi, jos toinen kaipaa kuuntelijaa ja toinen tarvitsisi käytännön apua. Tai yhteydenpitovälineen käyttötottumuseroista. Toisille yhteyden pitäminen on todella helppoa ja luontevaa, kun taas toiselle elämän ruuhkavuosissa esim. puhelimeen tarttuminen tai sähköpostin avaaminen saattaa olla joka kerta voimia vaativa ponnistus, vaikka se nykyaikana hassulta kuulostaakin, ja vaikka olisikin ystävä kyseessä. Kirje pari kertaa vuodessa saattaisi hänen vuorovaikutusvälineenään toimia edelleen paremmin. Riittävän hidasta.





Itselläni tässä kohtaa elämää, kun on kaksi varsin tahtoikäistä pientä lasta, yksi murrosikäinen ja yksi esimurrosikäinen lapsi, joiden iloja ja murheita haluan kuunnella, on vain realiteetti, että minusta ei tällä hetkellä ole esim. aikuisten ystävieni pitkäaikaisten tai toistuvien murheiden ja ihmissuhdeongelmien kuuntelijaksi. Painotukset sanoilla pitkäaikainen ja toistuva, sekä tällä hetkellä. Näihin suhteisiin on yhteydenottojen karsiminen taitanut omalla kohdallani kohdistua. Lisäksi olen ottanut etäisyyttä sellaisiin ihmisiin, joiden seura ei vain muuten tunnu rakentavalta. Jokainen perheen äiti tietää, että ns. oma aika tai puolison kanssa yhteinen aika on usein lasten mentyä nukkumaan. Sitä aikaa ei  kannata voimakkaasti myötäelävänä ihmisenä käyttää kovin usein ystävän kanssa syvissä vesissä sukeltamiseen, jos haluaa itsekin vielä nukkua. Se ei ole hylkäämistä, vaan järkevyyttä. Se ei tarkoita sitä, ettenkö edelleen olisi luonteeni mukaisesti syvästi tunteva ja pohdiskeleva ja heidän elämästään muuten kiinnostunut, mutta en voi uppoutua tällä hetkellä ystäväni akuutteihin ja pitkäaikaisiin ongelmiin niin syvästi, että olisin lähimmille ihmisilleni tai lapsilleni poissaoleva.
 

 Saattaa olla on vaikea huomata, missä vaiheessa ystävyyssuhde alkaakin muistuttaa enemmän yksipuolista terapiasuhdetta. Osaan epäilemättä asian kuin asian selittää ystävän kannalta lopulta edullisesti ja myönteisesti, mutta olen todennut, että se ei ehkä olekaan parasta ystävän kannalta, joka haluaa asioihin muutosta. Jos joutuu varomaan sanomasta ystävän kannalta epäedullisia näkökulmia esim. pelätessään, että hän niistä romahtaa tai muuttuu itsetuhoiseksi, on oikea kuuntelija ammattiauttaja. 

 
Ehkä  tämä aihe on noussut pinnalle siitä syystä, että huomaan olevani siinä iässä ja elämäntilanteessa, jolloin muistan oman äitini kamppailleen samanlaisten ajankäyttöongelmien kanssa kuin minä nyt. Äitini myötäeli voimakkaasti toisten murheita, eikä riittävän ajoissa ymmärtänyt rajallisuuttaan neljän lapsen äitinä ja ottanut etäisyyttä kuormittavilta tuntuviin ihmissuhteisiin. Epäilemättä hän oli hyvä ja analyyttinen kuuntelija ja lohduttaja, mutta puheluiden jälkeen myös hyvin poissaoleva äiti. Epäilemättä hän hoisi tärkeää tehtävää tai kutsumusta, sitä en kiistä. Hän ei ikävä kyllä ehtinyt riittävän ajoissa ratkaista sitä dilemmaa, miten jakaa voimavaransa ja aikansa järkevästi työlle (potilaille, oli ammatiltaan lääkäri), perheelle ja ystäville. Hänen oli vaikea pyytää itse apua, vaikka auttaviakin ystäviä oli toki paljon. Väsyneenäkin hän auttoi aina muita. Elämän rytmihäiriöt oireilivat kuitenkin loppuunpalamisena ja pahentuneina sydämen rytmihäiriöinä. Äitini kuoli 42-vuotiaana äkillisesti sydämen katetrisaatioleikkauksen jälkikomplikaatioon. Hän oli todella nuori, mutta eli hyvin täyden elämän. Kirjaimellisesti.


Olen nyt vasta tajunnut ystävieni lapsia katsellessani, kuinka nuori 16-vuotias on muuttumaan yhdessä yössä aikuiseksi, kuten minulle kävi. Käytännössä ihan vielä lapsi. Ei sitä siinä hetkessä tule ajatelleeksi, jos itselle niin käy, mutta selviytymisvaihteelle siinä aika tehokkaasti jää. Itse jäin silloin shokkivaiheeseen, vaikkei sitä ulkopuolinen huomannut. Olen selviytyjäluonne. Suru voi koteloitua käsittelemättä hyvinkin yli kymmenen vuoden krooniseksi stressireaktioksi, jolloin ylivirittyneessä aivojen kortisolihuurussa saa kyllä paljon kaikenlaista aikaan, mutta joka kuluttaa lopulta aivojen serotoniinin loppuun. Siitä seuraa masennus. Minulle tuli se piste lopulta todella haastavien työvuosien päätteeksi. Mutta se oli hyvä asia. Niin piti käydä. Silloin jonkin oli muututtava. Suru tuli ulos ja paljon uutta on syntynyt ja tullut sen tilalle.

Iloitsen tästä hetkestä. Iloitsen elämästä. Iloitsen ystävistä. Iloitsen ammattiauttajista, jotka laittavat tarvittaessa arkea häiritsevälle vatvomiselle rajat, mutta antavat siihen oikeutetusti luvan ajallaan. Iloitsen rakentamisen "toipumisajasta". Iloitsen uusista rajoista. Sekä fyysisistä, että psyykkisistä. Iloitsen, että kaikkea ei aina jaksa, eikä tarvitsekaan. Iloitsen, että taas jaksan ja teen niitä asioita, joista pidän. Iloitsen, että elämästä voi oppia.


On vain hyväksyttävä, että jos ystävät elävät hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, ystävyyden ylläpitäminen yhtä intensiivisenä ja "syvällisenä" hektisissä ruuhkavuosissa ei välttämättä aina onnistu. Samassa elämäntilanteessa olevan kanssa kuormien vuorottainen kantaminen onnistuu kevyemmin. Pitkittyneisiin ongelmiin kannatta silti hakea tuki muualta kun suuren perheen äidiltä, jos minun kantaani kysytään. Kyllä aikuinen ystävä jaksaa odottaa kipeiden kokemusten jakamisen kenties harvoihin kahdenkeskisiin tapaamisiin, oma lapsi taas ei. Voisin sanoa olevani hyvin kiireinen ihminen perheeni suhteen, mutta tiedän, että kiireen kohde on oikea:
Oma perhe.




Hyvää uuden viikon alkua ja pitäkäähän itsestänne ja toisistanne hyvää huolta!
Blogin kirjoittaminen on varsin voimaannuttavaa - kiitos siitä myös kaikille teille ♥.


♥♥♥

 VillaVaahtokarkki
  




  





  

28 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus,kiitos siitä! Samalaisia ajatuksia olen itsekin viimeaikoina pohtinut.
    Perhe on paras ja tärkein <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mira - perhe on tosiaan paras ja tärkein. Tää maailma olisi aika paljon parempi paikka, jos sen joka kolkalla oman perheen ja lasten hyvinvointi laitettaisiin ykköseksi.
      Hyvää loppuviikkoa sinulle!

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Hieno kirjoitus. Ihan samat pohdinnat täällä ja moni kohta kosketti niin että täytyy lukea uudelleenkin. Oma esikoinen on 16v, itse olen 42v, minullakin neljä lasta... Minä toisaalta kaipaan sitä, että on paljon ystäviä, kuten minulla onkin. Silti, ehkä se on sitten keski-ikäisyyttä, tunnen välillä halua karsia pintapuoliset tuttavat pois ja keskittyä oikeisiin Ystäviin. Tuntuu, etten enää halua "tuhlata" aikaani julkkisjuoruista tai tv-sarjoista keskustelemiseen. Parhaiden ystävien kanssa saan olla kuuntelijana ja puhujana ja yhdessä rukoilemmekin. Tuollaiset tapaamiset voimaannuttavat ja saa olla ihan oma itsensä. Minulla on myös suhde, jossa olen vain kuuntelijana. En halua lopettaa tuota suhdetta, sillä koen voivani olla hänelle suurena tukena, hän kertoo sen usein eikä hän soita joka kuukausi. Rajat laitan, en aina vastaa puhelimeen vaan laitan viestin ajasta jolloin ehdin puhua. Teen samalla vaikka kävelylenkin. Olen saanut sielunhoito-koulutusta ja tuossakin voin sitä käyttää.
    Perhe on tärkeämpi, mutta ovat ystävätkin tärkeitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymi - ymmärrän hyvin tuon tunteen ajan tuhlaamisesta. Kun en lööppejä seuraa enkä Tv-ohjelmiakaan ehdi/jaksa juurikaan katsella, niin olen myös niistä tosi surkea juttelemaan, mutta jonkinlaisen tuntuman silti yritän niihinkin aiheisiin pitää. Lukuun ottamatta mainitsemiasi julkkisjuoruja.
      Sellaisten ihmisten seurassa viihtyy, joiden kanssa saa olla oma itsensä ja tulee hyväksytyksi sellaisenaan ja joiden kanssa keskustelun aiheet pyörivät arjen iloissa ja suruissa. Ja rukousyhteys ystävän kanssa on tietysti syvyydessään aina sellaista, jota siitä tietämätön ei osaa edes kuvitella. Hienoa, jos olet löytänyt rajat ja tasapainon sellaisen ystävän tukemiseen, jolle on selvästi apua keskusteluistanne ja olet hakenut itsellesi myös sielunhoitokoulutusta. Voimia rinnalla kulkemiseen! Itse koin, että jouduin ottamaan etäisyyttä sen vuoksi, että minun piti malttaa luopua siitä tunteesta, että olen ystävälleni liian tarpeellinen, koska siitäkin voi tavallaan tulla riippuvaiseksi, ja jos sama kuvio toistuu vuodesta toiseen, olenkin ehkä sille todelliselle muutokselle esteenä... näistä ajatuksista olet varmasti koulutuksessasikin kuullut. En halunnut kokea olevani korvaamaton tuki ja turva. Rukouksin tietysti edelleen kannan, mutta usein silloin juuri muutos on vasta mahdollinen, kun jättää asiat suuremman käsiin. Kaikkia yksityiskohtia ei silloin tarvitse tietää. Ja ilman muuta ystävät ovat tärkeitä ja heidän kanssaan on hyvä virkistäytyä ja osoittaa lapsille, että vanhemmalla saa ja pitääkin olla sopivasti myös perheen ulkopuolista "omaa" elämää ystävien seurassa.
      Hyvää loppuviikkoa sinulle!

      Poista
  4. Ihana kirjoitus. Ystävyys on mielestäni toisen ymmärrystä, läsnäoloa, molemminpuolista kiinnostusta ja luottamusta. Ystävyys ei laske tapaamisia, kilpaile tai etsi virheitä. Perhe on munkin ykkösasia, lapset on hetken lainaa ennenkun lähtevät omille teilleen, saa siitä ajasta nauttia<3 Aurinkoista maanantaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna - tää oli hyvin ja ytimekkäästi sanottu! Nähdään huomenna kerholla:)

      Poista
  5. On viisautta asettaa ajankäytössä oma perhe etusijalle. Sehän on oman onnellisuuden perusta ja kivijalka, josta täytyy huolehtia. Moni huomaa tämän liian myöhään. Elämän ruuhkavuosissa ystävyys on parhaimmillaan kepeää. Lastia on tarpeeksi arjen pyörityksessä, erityisesti kun perhe on suuri. Fiksut ihmiset varmasti ymmärtävät tämän. Äitisi tarina on hyvin koskettava <3. Hieno kirjoitus, täyttä asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nainen talossa - siksi luulen täällä blogistaniassakin olevan paljon perheellisiä, että tämä on sopivan kepeää, mutta ei kumminkaan täysin pelkkää tekaistua viihdettä. Profiilien takana on silti aina tunteva oikea ihminen, joiden kanssa on ajatuksia, elämän kauneutta ja kiinnostuksen kohteita mukava jakaa. Tähän väliin toivotan hyvää yötä, kun hups huomasin taas nukkumaanmenoajan menneen:) Iloa loppuviikkoosi!

      Poista
  6. Viisaita pohdintoja ja pysähdyttävää luettavaa. Monia esille ottamiasi näkökulmia olen myös käynyt läpi. Omasta hyvinvoinnista kumpuaa myös kyky välittää toisista. Siksi onkin niin tärkeää vetää rajat. Lempeää viikkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marianne <3 Omasta hyvinvoinnista kumpuaa tosiaan todellinen välittäminen, muuten sokea sokeaa taluttaa. Lempeää viikkoa myös sinulle!

      Poista
  7. Kiitos rehellisestä kirjoituksesta. Minulla on paljon tuttuja, mutta vain pari hyvää ystävää. Jostain syystä rajan vetäminen on ollut helppoa eivätkä ihmiset avaudu minulle kovin helposti. Eräs ystäväni on kuitenkin ihmeellinen ihmismagneetti. Hänelle saattavat aivan tuntemattomatkin avautua heti ongelmistaan. Suorastaan kaatavat niskaan pahojakin juttuja. Usein nämä avautuvat ihmisetkin ovat itsekin ihmeissään, kuinka niin paljon puhuivat. Uskon, että joissain ihmisissä on vain sellaista hyvän ihmisen taikaa, kuten ilmeisesti äidissäsikin. Ja kuten sanoit siinä on veronsa. Ystäväni välillä vain huokaisee syvään ja on väsyneen näköinen tiettyjen puheluiden jälkeen. Ystävät ovat tärkeitä, mutta kyllä perhe on ykkönen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kasarmin Jonna. Rajojen vetämisessä olen huomannut, että pitääkin olla tarkempi ihmisten kanssa, miten kysymyksensä asettelee, jos tällä hetkellä ei ole valmis raskaita tunnekuormia vastaanottamaan. Muuten voi tosiaan magneetin tavoin saada ihmisiä uskoutumaan henkilökohtaisista asioistaan. On kurjaa, jos sattuukin olemaan ainoa, jolle ihminen on asiasta avautunut, eikä olekaan sillä hetkellä kuormankantajan tehtävään valmis sitoutumaan. Muuten on kyllä ihmisten tarinoita mielenkiintoista kuulla, jos ne eivät ole enää akuutissa kriisivaiheessa, vaan jo jotenkin työstettynä. Yli päästyt kriisithän on voittoja ja kuulija voi saada niistä rohkaisevia vertaiskokemuksia ja syviäkin yhteyden kokemuksia. Pidetään me neljän lapsen äiteinä nyt vaan perhe ykkösenä:) Hyvää loppuviikkoa teille!

      Poista
  8. Äitisi tarina on koskettava, pysäyttävä ja otan osaa siihen suureen suruusi. <3 jokainen saa asettaa rajat ihmissuhteissakin ja niitä ystävät haluaa arvostaa. Tähän uuteen vuoteen on hyvä ajatus "päästää irti kaikesta turhasta ja kuluttavasta"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna <3 - ystävä ei vaadi jaksamaan yli omien voimien, vuoden teema-ajatuksesi on todella hyvä!

      Poista
  9. Hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta! Mielestäni jokaisella on oikeus omiin valintoihinsa ja kyllä suuren perheen äitinä täytyy tehdä valintoja myös itsekkäin perustein, omaa perhettä ja lapsia etusijalle laittaen. Raskassoutuiset ihmiset ovat rankkaa seuraa, kuoliaaksipuhujat ovat toinen oma lajinsa. Mielestäni voin itse valita omat ystäväni, jatkuva terapian antaminen vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen on kuluttavaa. Itse en ainakaan jaksa sellaista ystävyyttä ylläpitää. Muutos ja kehitys lähtevät ihmisestä itsestään, toisinaan jotkut jopa hakevat huomiota jatkuvilla ongelmillaan. Myös suku on pahin, sanotaan. Onko oikeasti pakko olla tekemisissä, jos ei hyväksy toisen valintoja tai elämäntapoja, mutta verisukulaisia ollaan? Mielestäni ei. Sivistyneesti tavataan suvun juhlissa ym. mutta mielestäni minun ei tarvitse olla kenenkään pelastava enkeli oman perheeni /ajankäyttöni kustannuksella. Saatan olla itsekäs, mutta suuri perhe ja tämä arkielämä ovat omia valintojani.

    Äitisi tarina pysäyttää, osanottoni. Itsekin olin rytmihäiriöiden vuoksi sydämen katetriablaatiossa 8 vuotta sitten ja synnynnäinen vika jäi leikkauspöydälle. Koen olevani onnekas ja saaneeni liki uuden elämän. Toki auttaa pitää jo lähimmäisenrakkaudestakin, mutta jokainen meistä tekee itse omat valintansa. Koko maailmaa ei voi pelastaa, eikä ole tarviskaan. Lasten nauru kotona kertoo, että ainakin meillä kaikki on hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sally - kommentissasi oli paljon asiaa. Tuntuu niin hassulta, että sitäkin tuntuu jotkut pitävän itsekkyytenä, jos haluaa priorisoida omat ja perheensä tarpeet, vaikka aika monta muuta huollettavaa siihen sisältyy itsen lisäksi. Meinasinkin otsikoida tämän kirjoituksen muuten ensin ´terve itsekkyys´, koska sitä on perheellisen naisen opittava, ettei pala loppuun. Toisten valintoja on kunnioitettava ja mulle on ollut huojentavaa ajatella niin, että kukin vastaa elämästään ja valinnoistaan viime kädessä Luojalleen, eikä esimerkiksi sukulaisilleen tai naapureilleen saatika minulle. Niinpä mulla ei ole minkäänlaista farisealaisen "oikeutta" arvostella toisten elämäntapaa, vaikka itse toisin eläisinkin.
      Huojentavaa ja hienoa oli kuulla, että sinulla rytmihäiriöt jäivät leikkauspöydälle. Todellinen kiitosaihe! Pidetään lapsistamme huolta ja nauretaan paljon! Tänään täällä on naurettu suu täynnä lasten kanssa leivottua pullaa:)
      Iloa loppuviikkoosi!

      Poista
  10. Joskus huomaa(n),että koska viimeksi joku on kysynyt minulta; mitä kuuluu!? Itse kyllä kysyn aina kuulumisia kun tuttvan tai ystävän tapaan!! Tosi ystäviä on loppupeleissä hyvin vähän!
    Mukavaa viikkoa:) t. Tarja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tarja - toivottavasti sinulle kuuluu hyvää. Ideaalitilanteessa tietysti kuulumisten kyselyt menevät tasan, mutta itse olen huomannut, etten jaksa pahoittaa mieltäni, jos toinen ei kysy kuulumisia - usein se saattaa olla vain puhdasta ajattelemattomuutta, ehkä hän on juuri niin innostunut jostakin elämänsä asiasta, ettei tule vain huomanneeksi kysyä, tai sitten tosiaan menee niin syvissä vesissä, että on kääntynyt omiin ongelmiinsa. Kaikilla ei vain ole yhtä hyvät ja huomaavaiset sosiaaliset taidot. Ei aina itsellänikään. Toki voin ystävällisesti toiselta kysyä, haluaako hän kuulla omia kuulumisiani, jos koen tarpeelliseksi niitä siinä tilanteessa kertoa, eikä hän puolestaan huomaa niistä kysyä. Tai voi niistä kertoa sitten vain oma aloitteisesti kysymättäkin, kun toinen on kertonut omistaan. Olen myös huomannut, että joku saattaa pitää erikseen kuulumisen kysymystä vain fraasina johon aina vastataan ´hyvää´, eikä kysyminen tunnu luontevalta, jos todellisten syvempien kuulumisten kuunteleminen ei ole juuri sillä hetkellä mahdollista ja aistii toisesta, että hän ehkä olisi taipuvainen siinä tilanteessa kertomaan enemmän asioistaan kuin on mahdollista kuunnella. Joku toinen taas saattaa kysyä, mutta eksyykin kertomaan siitä huolimatta omista kuulumisistaan. Eli asia ei ole aina niin mustavalkoinen kuin ensi silmäyksellä näyttäisi. Ihmiset käyttäytyvät välillä vain todella ajattelemattomasti - harva varsinaisesti haluaa aiheuttaa toiselle mielipahaa. Hienoa kuitenkin, jos itse olet niin huomaavainen, että muistat toisen kuulumisista aina kysyä. Jatka edelleen huomaavaista tapaasi osoittaa ystävyyttä! Toivon tiellesi myös paljon niitä tuttuja ja ystäviä, jotka puolestaan kysyvät sinun kuulumisiasi ja osoittavat niin sinulle ystävyyttä.
      Kauniita pakkaspäiviä sinulle!

      Poista
  11. Tässä on tosi paljon asioita, joita tekee mieli miettiä hetkinen tai toinenkin! Hieno kirjoitus! Kiitos siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nonna <3 Raikasta ja aurinkoista pakkaspäivää sinulle!

      Poista
  12. Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi. Ystävyys on voimaannuttavaa molemmille osapuolille, vaikka tarpeet olisivat erilaiset, esim toinen enemmän puhuu, toinen kuuntelee. Tosi ystävyys on sallivaa ja antavaa. Myös itse koen niin, että tällä hetkellä kaikkein tärkein on oma perhe, hyvä olo kotona.
    Kauniisti ja rehellisesti kirjoitit äidistäsi. Voin vaiin kuvitella, millainen tilanteesi on ollut ja millainen kaipuu on jäänyt.
    Kaikkea hyvää,
    Tarja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tarja <3 - aina ei tosiaan tarvitse kummankin yhtä paljon puhua tai kuunnella. Tasapaino säilyy myös siten, että on tiettyjä ajanjaksoja, jolloin toinen onkin enemmän kuuntelijana, jos vaikka toisen elämä jollakin tapaa järkkyy. Mutta silloin, jos se jää vallitsevaksi tilaksi kriisin pitkittyessä ja jatkuessa pitkäänkin, voi kuuntelijan osa käydä liian raskaaksi ja voimaantuminen kyseenalaiseksi, jos puhujan roolissa oleva on niin väsynyt, ettei puolestaan pysty jollakin muulla tavoin olemaan ystävälleen tukena, kuten lastenhoitoapuna elämäntilanteen sen muuten salliessa, koska kuuntelijalla ei puhumisen tarvetta välttämättä ole.
      Kauniita ja kirkkaita pakkaspäiviä sinulle!

      Poista
  13. Hieno kirjoitus <3 Varmasti meistä monikin pohtii juurikin näitä asioita!

    VastaaPoista
  14. Puit äärettömän hyvin sanoiksi ne asiat, joita olen itse viime syksynä joutunut pohtimaan. Olin tosi vahvassa ihmissuhteessa silloiseen ystävääni. Ehkä myös sen vuoksi, koska tiesin hänen jättäneen ystäviään tuttaviaan kavereitaan, tämä oli hänen tarinansa. Hän ei voinut ymmärtää jo kahta vuotta aiemmin, että perheeni on minulle tärkeä ja kolmen lapsen kanssa, joista nuorin oli tuolloin 2-vuotias. Tällä ystävälläni oli yksi lapsi, jonka isästä hän oli eronnut jo tämän lapsen ollessa pieni. Välimme rikkoutuivat tuolloin hänen ilmoittaessaan asiasta. Nyt hän kesän alussa otti uudelleen yhteyttä ja sitä ehkä jo toivoi kaiken olleen paremmin ja olenhan myös anteeksiantava. Syksyllä kuitenkin huomasin, ettei mikään ollut muuttunut. Minussa oli aina vika ja haukkuipahan hän minut jopa tyhmäksi. Minulla ei ollut juurikaan tuossa ihmissuhteessa ihmisarvoa loppupelissä.

    Se, että aloin oikeasti kuunnella itseäni ja ennen kaikkea taas arvostaa itseäni oli se mikä sai minut lopulta viheltämään pelin poikki. Nykyään ajattelen priooriteetit näin: ensin olen minä ja sitten perheeni, sillä jos voin huonosti perheenikin voi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymi - hienoa kuulla, että löysit itsearvostuksesi, etkä suostunut jäämään epärakentavaan ystävyyssuhteeseen. Nimittely, vähättely ja mitätöinti ovat henkistä väkivaltaa jota ei tarvitse sietää missään muodossa ja prioriteettisi ovat nyt kyllä kohdallaan.
      Iloa raikkaisiin pakkaspäiviisi!

      Poista
  15. WOW!!! Olipa antoisaa luettavaa. Voin täysin yhtyä kaikkeen kirjoittamaasi. Niin tärkeää asiaa ystävyydestä ja muusta.Varmasti moni saa tästä rohkaisua, saattaapa kokea hienon vapautuksenkin. Tästähän voisi kirjoittaa pienen kirjasen. <3

    VastaaPoista