Tässä tulee nyt jatkoa vuoden ensimmäisessä postauksessa aloitettuun karsimisen teemaan. Kiitos, että ilmaisitte kiinnostuksenne aiheeseen, vaikka nyt en käsittelekään materiaa, vaan ihmissuhteita. Tämä kirjoitus ei taida olla siis minkään sortin viihdettä, eli jos sitä haet ja haluat skipata, niin ole hyvä vaan. Kirjoitan nyt verrattain yleisellä
ja periaatteellisella tasolla, koska en halua tämän kirjoituksen
henkilöityvän kehenkään, en edes itseeni kaikissa kohdissa, vaikka
kaikki liittyykin omiin kokemuksiini. Yleensä inhoan rivien välistä
lukemista ja vihjailemista, mutta tällä kertaa tiedän, että niitä, joita
tämä koskettaa, tietävät mistä kirjoitan, vaikka en kaikkea aivan suoraan sanoisikaan. Tärkeintä on lukijana peilata ajatuksia kuitenkin omaan elämään. Osan tästä ymmärtää ehkä vain erityisherkkä ihminen. Muille ne kohdat voivat
jäädä arvoitukseksi. Jos jutusta hukkuu punainen lanka, niin kuvista se löytyy.
Haluan laittaa nyt sinut pohtimaan seuraavia kysymyksiä:
Mitä asioita sydänystävät jakavat keskenään?
Minkälaiset asiat kuuluvat ystävyyteen?
Mitä asioita kaverit/tutut/hyvän päivän ystävät/naapurit kertovat toisilleen?
Minkälaiset ja milloin asiat kuuluvat mielestäsi ystävän sijasta terapeutille tai sielunhoitajalle?
Millaisissa tilanteissa ystävän ongelmat alkavat tuntua liian kuormittavilta?
Miten ilmaista toiselle rakentavasti, ettei ole käytettävissä kuuntelijana, jos ei jaksa?
Milloin ei tarvitse jaksaa?
Loukkaannutko siitä, jos ystävä ottaa sinuun etäisyyttä, eikä hän kysykään kuulumisiasi enää niin usein?
Milloin ystävyys loppuu vai loppuuko se?
Millainen ystävyys on voimaannuttavaa?
Mielelläni kuulisin näihin sinun ajatuksiasi.
Itselläni tässä kohtaa elämää, kun on kaksi varsin tahtoikäistä pientä lasta, yksi murrosikäinen ja yksi esimurrosikäinen lapsi, joiden iloja ja murheita haluan kuunnella, on vain realiteetti, että minusta ei tällä hetkellä ole esim. aikuisten ystävieni pitkäaikaisten tai toistuvien murheiden ja ihmissuhdeongelmien kuuntelijaksi. Painotukset sanoilla pitkäaikainen ja toistuva, sekä tällä hetkellä. Näihin suhteisiin on yhteydenottojen karsiminen taitanut omalla kohdallani kohdistua. Lisäksi olen ottanut etäisyyttä sellaisiin ihmisiin, joiden seura ei vain muuten tunnu rakentavalta. Jokainen perheen äiti tietää, että ns. oma aika tai puolison kanssa yhteinen aika on usein lasten mentyä nukkumaan. Sitä aikaa ei kannata voimakkaasti myötäelävänä ihmisenä käyttää kovin usein ystävän kanssa syvissä vesissä sukeltamiseen, jos haluaa itsekin vielä nukkua. Se ei ole hylkäämistä, vaan järkevyyttä. Se ei tarkoita sitä, ettenkö edelleen olisi luonteeni mukaisesti syvästi tunteva ja pohdiskeleva ja heidän elämästään muuten kiinnostunut, mutta en voi uppoutua tällä hetkellä ystäväni akuutteihin ja pitkäaikaisiin ongelmiin niin syvästi, että olisin lähimmille ihmisilleni tai lapsilleni poissaoleva.
Saattaa olla on vaikea huomata, missä vaiheessa ystävyyssuhde alkaakin muistuttaa enemmän yksipuolista terapiasuhdetta. Osaan epäilemättä asian kuin asian selittää ystävän kannalta lopulta edullisesti ja myönteisesti, mutta olen todennut, että se ei ehkä olekaan parasta ystävän kannalta, joka haluaa asioihin muutosta. Jos joutuu varomaan sanomasta ystävän kannalta epäedullisia näkökulmia esim. pelätessään, että hän niistä romahtaa tai muuttuu itsetuhoiseksi, on oikea kuuntelija ammattiauttaja.
Ehkä tämä aihe on noussut pinnalle siitä syystä, että huomaan olevani siinä iässä ja elämäntilanteessa, jolloin muistan oman äitini kamppailleen samanlaisten ajankäyttöongelmien kanssa kuin minä nyt. Äitini myötäeli voimakkaasti toisten murheita, eikä riittävän ajoissa ymmärtänyt rajallisuuttaan neljän lapsen äitinä ja ottanut etäisyyttä kuormittavilta tuntuviin ihmissuhteisiin. Epäilemättä hän oli hyvä ja analyyttinen kuuntelija ja lohduttaja, mutta puheluiden jälkeen myös hyvin poissaoleva äiti. Epäilemättä hän hoisi tärkeää tehtävää tai kutsumusta, sitä en kiistä. Hän ei ikävä kyllä ehtinyt riittävän ajoissa ratkaista sitä dilemmaa, miten jakaa voimavaransa ja aikansa järkevästi työlle (potilaille, oli ammatiltaan lääkäri), perheelle ja ystäville. Hänen oli vaikea pyytää itse apua, vaikka auttaviakin ystäviä oli toki paljon. Väsyneenäkin hän auttoi aina muita. Elämän rytmihäiriöt oireilivat kuitenkin loppuunpalamisena ja pahentuneina sydämen rytmihäiriöinä. Äitini kuoli 42-vuotiaana äkillisesti sydämen katetrisaatioleikkauksen jälkikomplikaatioon. Hän oli todella nuori, mutta eli hyvin täyden elämän. Kirjaimellisesti.
Olen nyt vasta tajunnut ystävieni lapsia katsellessani, kuinka nuori 16-vuotias on muuttumaan yhdessä yössä aikuiseksi, kuten minulle kävi. Käytännössä ihan vielä lapsi. Ei sitä siinä hetkessä tule ajatelleeksi, jos itselle niin käy, mutta selviytymisvaihteelle siinä aika tehokkaasti jää. Itse jäin silloin shokkivaiheeseen, vaikkei sitä ulkopuolinen huomannut. Olen selviytyjäluonne. Suru voi koteloitua käsittelemättä hyvinkin yli kymmenen vuoden krooniseksi stressireaktioksi, jolloin ylivirittyneessä aivojen kortisolihuurussa saa kyllä paljon kaikenlaista aikaan, mutta joka kuluttaa lopulta aivojen serotoniinin loppuun. Siitä seuraa masennus. Minulle tuli se piste lopulta todella haastavien työvuosien päätteeksi. Mutta se oli hyvä asia. Niin piti käydä. Silloin jonkin oli muututtava. Suru tuli ulos ja paljon uutta on syntynyt ja tullut sen tilalle.
Iloitsen tästä hetkestä. Iloitsen elämästä. Iloitsen ystävistä. Iloitsen ammattiauttajista, jotka laittavat tarvittaessa arkea häiritsevälle vatvomiselle rajat, mutta antavat siihen oikeutetusti luvan ajallaan. Iloitsen rakentamisen "toipumisajasta". Iloitsen uusista rajoista. Sekä fyysisistä, että psyykkisistä. Iloitsen, että kaikkea ei aina jaksa, eikä tarvitsekaan. Iloitsen, että taas jaksan ja teen niitä asioita, joista pidän. Iloitsen, että elämästä voi oppia.
On vain hyväksyttävä, että jos ystävät elävät hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, ystävyyden ylläpitäminen yhtä intensiivisenä ja "syvällisenä" hektisissä ruuhkavuosissa ei välttämättä aina onnistu. Samassa elämäntilanteessa olevan kanssa kuormien vuorottainen kantaminen onnistuu kevyemmin. Pitkittyneisiin ongelmiin kannatta silti hakea tuki muualta kun suuren perheen äidiltä, jos minun kantaani kysytään. Kyllä aikuinen ystävä jaksaa odottaa kipeiden kokemusten jakamisen kenties harvoihin kahdenkeskisiin tapaamisiin, oma lapsi taas ei. Voisin sanoa olevani hyvin kiireinen ihminen perheeni suhteen, mutta tiedän, että kiireen kohde on oikea:
Oma perhe.
Hyvää uuden viikon alkua ja pitäkäähän itsestänne ja toisistanne hyvää huolta!
Blogin kirjoittaminen on varsin voimaannuttavaa - kiitos siitä myös kaikille teille ♥.
♥♥♥
VillaVaahtokarkki
Haluan laittaa nyt sinut pohtimaan seuraavia kysymyksiä:
Mitä asioita sydänystävät jakavat keskenään?
Minkälaiset asiat kuuluvat ystävyyteen?
Mitä asioita kaverit/tutut/hyvän päivän ystävät/naapurit kertovat toisilleen?
Minkälaiset ja milloin asiat kuuluvat mielestäsi ystävän sijasta terapeutille tai sielunhoitajalle?
Millaisissa tilanteissa ystävän ongelmat alkavat tuntua liian kuormittavilta?
Miten ilmaista toiselle rakentavasti, ettei ole käytettävissä kuuntelijana, jos ei jaksa?
Milloin ei tarvitse jaksaa?
Loukkaannutko siitä, jos ystävä ottaa sinuun etäisyyttä, eikä hän kysykään kuulumisiasi enää niin usein?
Milloin ystävyys loppuu vai loppuuko se?
Millainen ystävyys on voimaannuttavaa?
Mielelläni kuulisin näihin sinun ajatuksiasi.
Moni tuntuu keski-iän tietämillä
karsivan yhteydenpitolistaltaan esimerkiksi ystäviä, joiden kanssa
yhteys on jäänyt pinnalliseksi, ehkä vain joulukorttien
rutiininomaiseksi lähettämiseksi. Ollaan enää tuttuja. Joku ehkä käy paraikaa läpi keski-iän
tai mitä lie kriisiään, eikä kaipaa enää pinnalliseen tuntemiseen ja
vähäiselle yhteydenpidolle
jääneitä ystäviä, vaan haluaa antaa aikansa syvemmille
ystävyyssuhteille. Joku toinen taas sukeltaa jo niin syvällä ystävänsä
elämässä ja tunteissa, että haluaa päästä välillä hengittämään pinnalle
ja vapauttaa sosiaalista kapasiteettiaan niihin ystäviin, joihin ei ehkä
ole vuosiin ehtinyt pitää yhteyttä.
Ihmiset ovat hyvin erilaisia sosiaaliselta kapasiteetiltaan. Ulospäin suuntautunut voi hyvinkin hallita yhteydenpidon satoihin ihmisiin, kun taas sisään päin suuntautuvampi ihminen on varsin tyytyväinen vain muutamiin läheisiin ihmissuhteisiin. Olemme kaikki erilaisia. Sisään- ja ulospäinsuuntautuminenkin vaihtelevat vielä luonteen lisäksi elämäntilanteen mukaan. Ihmisiä jää luonnollisesti elämän matkan varrelle. Kohtaaminen on kestänyt lyhyen kenties merkityksellisen hetken, eikä teiden erkaneminen tai ohi kulkeminen taida kirpaista erityisemmin kumpaakaan. Tai sitten se kirpaisee todella paljon.
Ihmiset ovat hyvin erilaisia sosiaaliselta kapasiteetiltaan. Ulospäin suuntautunut voi hyvinkin hallita yhteydenpidon satoihin ihmisiin, kun taas sisään päin suuntautuvampi ihminen on varsin tyytyväinen vain muutamiin läheisiin ihmissuhteisiin. Olemme kaikki erilaisia. Sisään- ja ulospäinsuuntautuminenkin vaihtelevat vielä luonteen lisäksi elämäntilanteen mukaan. Ihmisiä jää luonnollisesti elämän matkan varrelle. Kohtaaminen on kestänyt lyhyen kenties merkityksellisen hetken, eikä teiden erkaneminen tai ohi kulkeminen taida kirpaista erityisemmin kumpaakaan. Tai sitten se kirpaisee todella paljon.
Ystävyyden
tulee perustua mielestäni kiintymykseen, välittämiseen ja siihen, että
on toisesta kiinnostunut, eikä siinä aina
lasketa, meneekö yhteydenotot tasan tai että kuinka kauan viime yhteydenotosta on kulunut. Voi olla, että jossakin vaiheessa
vain huomaa, että yhteydenpito ystäviin on harventunut, tai sen tiheys ei
vastaa tämän ajan vaatimuksiin tai ystävän odotuksiin. Toiselle
ystävälle se on ok - jatketaan vain vuoden tai kymmenen vuoden päästä
taas siitä, mihin viimeksi jäätiin, toinen ystävä taas pettyy ja
pahoittaa mielensä. Kyse ei ole välttämättä aina välinpitämättömyydestä, vaan
luonteen eroista. Tulkintaeroista. Tai elämäntilanteen eroista. Ehkä vastavuoroisuuden periaate ei ystävyydessä
toimi, jos toinen kaipaa kuuntelijaa ja toinen tarvitsisi käytännön apua. Tai
yhteydenpitovälineen käyttötottumuseroista. Toisille yhteyden pitäminen
on todella helppoa ja luontevaa, kun taas toiselle elämän ruuhkavuosissa
esim. puhelimeen tarttuminen tai sähköpostin avaaminen saattaa olla
joka kerta voimia vaativa ponnistus, vaikka se nykyaikana hassulta
kuulostaakin, ja vaikka olisikin ystävä kyseessä. Kirje pari kertaa
vuodessa saattaisi hänen vuorovaikutusvälineenään toimia edelleen
paremmin. Riittävän hidasta.
Itselläni tässä kohtaa elämää, kun on kaksi varsin tahtoikäistä pientä lasta, yksi murrosikäinen ja yksi esimurrosikäinen lapsi, joiden iloja ja murheita haluan kuunnella, on vain realiteetti, että minusta ei tällä hetkellä ole esim. aikuisten ystävieni pitkäaikaisten tai toistuvien murheiden ja ihmissuhdeongelmien kuuntelijaksi. Painotukset sanoilla pitkäaikainen ja toistuva, sekä tällä hetkellä. Näihin suhteisiin on yhteydenottojen karsiminen taitanut omalla kohdallani kohdistua. Lisäksi olen ottanut etäisyyttä sellaisiin ihmisiin, joiden seura ei vain muuten tunnu rakentavalta. Jokainen perheen äiti tietää, että ns. oma aika tai puolison kanssa yhteinen aika on usein lasten mentyä nukkumaan. Sitä aikaa ei kannata voimakkaasti myötäelävänä ihmisenä käyttää kovin usein ystävän kanssa syvissä vesissä sukeltamiseen, jos haluaa itsekin vielä nukkua. Se ei ole hylkäämistä, vaan järkevyyttä. Se ei tarkoita sitä, ettenkö edelleen olisi luonteeni mukaisesti syvästi tunteva ja pohdiskeleva ja heidän elämästään muuten kiinnostunut, mutta en voi uppoutua tällä hetkellä ystäväni akuutteihin ja pitkäaikaisiin ongelmiin niin syvästi, että olisin lähimmille ihmisilleni tai lapsilleni poissaoleva.
Saattaa olla on vaikea huomata, missä vaiheessa ystävyyssuhde alkaakin muistuttaa enemmän yksipuolista terapiasuhdetta. Osaan epäilemättä asian kuin asian selittää ystävän kannalta lopulta edullisesti ja myönteisesti, mutta olen todennut, että se ei ehkä olekaan parasta ystävän kannalta, joka haluaa asioihin muutosta. Jos joutuu varomaan sanomasta ystävän kannalta epäedullisia näkökulmia esim. pelätessään, että hän niistä romahtaa tai muuttuu itsetuhoiseksi, on oikea kuuntelija ammattiauttaja.
Ehkä tämä aihe on noussut pinnalle siitä syystä, että huomaan olevani siinä iässä ja elämäntilanteessa, jolloin muistan oman äitini kamppailleen samanlaisten ajankäyttöongelmien kanssa kuin minä nyt. Äitini myötäeli voimakkaasti toisten murheita, eikä riittävän ajoissa ymmärtänyt rajallisuuttaan neljän lapsen äitinä ja ottanut etäisyyttä kuormittavilta tuntuviin ihmissuhteisiin. Epäilemättä hän oli hyvä ja analyyttinen kuuntelija ja lohduttaja, mutta puheluiden jälkeen myös hyvin poissaoleva äiti. Epäilemättä hän hoisi tärkeää tehtävää tai kutsumusta, sitä en kiistä. Hän ei ikävä kyllä ehtinyt riittävän ajoissa ratkaista sitä dilemmaa, miten jakaa voimavaransa ja aikansa järkevästi työlle (potilaille, oli ammatiltaan lääkäri), perheelle ja ystäville. Hänen oli vaikea pyytää itse apua, vaikka auttaviakin ystäviä oli toki paljon. Väsyneenäkin hän auttoi aina muita. Elämän rytmihäiriöt oireilivat kuitenkin loppuunpalamisena ja pahentuneina sydämen rytmihäiriöinä. Äitini kuoli 42-vuotiaana äkillisesti sydämen katetrisaatioleikkauksen jälkikomplikaatioon. Hän oli todella nuori, mutta eli hyvin täyden elämän. Kirjaimellisesti.
Olen nyt vasta tajunnut ystävieni lapsia katsellessani, kuinka nuori 16-vuotias on muuttumaan yhdessä yössä aikuiseksi, kuten minulle kävi. Käytännössä ihan vielä lapsi. Ei sitä siinä hetkessä tule ajatelleeksi, jos itselle niin käy, mutta selviytymisvaihteelle siinä aika tehokkaasti jää. Itse jäin silloin shokkivaiheeseen, vaikkei sitä ulkopuolinen huomannut. Olen selviytyjäluonne. Suru voi koteloitua käsittelemättä hyvinkin yli kymmenen vuoden krooniseksi stressireaktioksi, jolloin ylivirittyneessä aivojen kortisolihuurussa saa kyllä paljon kaikenlaista aikaan, mutta joka kuluttaa lopulta aivojen serotoniinin loppuun. Siitä seuraa masennus. Minulle tuli se piste lopulta todella haastavien työvuosien päätteeksi. Mutta se oli hyvä asia. Niin piti käydä. Silloin jonkin oli muututtava. Suru tuli ulos ja paljon uutta on syntynyt ja tullut sen tilalle.
Iloitsen tästä hetkestä. Iloitsen elämästä. Iloitsen ystävistä. Iloitsen ammattiauttajista, jotka laittavat tarvittaessa arkea häiritsevälle vatvomiselle rajat, mutta antavat siihen oikeutetusti luvan ajallaan. Iloitsen rakentamisen "toipumisajasta". Iloitsen uusista rajoista. Sekä fyysisistä, että psyykkisistä. Iloitsen, että kaikkea ei aina jaksa, eikä tarvitsekaan. Iloitsen, että taas jaksan ja teen niitä asioita, joista pidän. Iloitsen, että elämästä voi oppia.
On vain hyväksyttävä, että jos ystävät elävät hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, ystävyyden ylläpitäminen yhtä intensiivisenä ja "syvällisenä" hektisissä ruuhkavuosissa ei välttämättä aina onnistu. Samassa elämäntilanteessa olevan kanssa kuormien vuorottainen kantaminen onnistuu kevyemmin. Pitkittyneisiin ongelmiin kannatta silti hakea tuki muualta kun suuren perheen äidiltä, jos minun kantaani kysytään. Kyllä aikuinen ystävä jaksaa odottaa kipeiden kokemusten jakamisen kenties harvoihin kahdenkeskisiin tapaamisiin, oma lapsi taas ei. Voisin sanoa olevani hyvin kiireinen ihminen perheeni suhteen, mutta tiedän, että kiireen kohde on oikea:
Oma perhe.
Hyvää uuden viikon alkua ja pitäkäähän itsestänne ja toisistanne hyvää huolta!
Blogin kirjoittaminen on varsin voimaannuttavaa - kiitos siitä myös kaikille teille ♥.
♥♥♥
VillaVaahtokarkki
