Keskiviikon terveisiä! Nyt on pakko laittaa välipostausta ihan reaaliajasta. Eilen oltiin ahkeria ja mehumaija porisi koko päivän. Sekamehua valmistui 18 litran pulloa. Mökkireissulla oltiin poimittu kaksi sangollista viinimarjoja, muutama litra villivadelmia, vähän juolukkaa ja mustikkaa. Lisäksi laitettiin joukkoon vuosikertamarjat pakkasesta: viinimarjoja, puolukkaa, karhunvatukkaa, mustikkaa ja mansikkaa. Nuo Ikean pullot ovat kyllä hyviä ja edullisia (1.90€) omien juomien valmistukseen.
En tiedä mikä tarve mulle tuli taas muistuttaa kaikille, joiden
ruutuaika ylittää reilusti puolitoistatuntia päivässä, että täällä
beigevalkoisessa alakerrassamme (jos tekstiilejä ei huomioida) ei elämä
todellakaan ole aina niin beigevalkoista. Tuo noin puolitoista tuntia on aika, jonka jälkeen
olen huomannut oman todellisuudentajuni ja medialukutaitoni alkavan hämärtyä. Alan sen jälkeen jo häilyvästii kuvitella, että joissakin kodeissa on aina ja ikuisesti vain siistiä, tai että skandinaavinen minimalimi on ainoaa tyylikkyyttä, tai että romanttinen tyyli taas aina pikkusievää ja mautonta näpertelyä, tai että kaikissa kodeissa on valkoiset ektorpit ja poivrenoir ja seldemer -tyynyt, tai että beigevalkoisuudessa ylipäätään on jotain vikaa. Hehe, sietokykyni on siis melkoisen pieni, ja siksi yritän pitää todellisuudentajustani jotenkin kiinni tekemällä kaikkea muuta kuin istumalla ruudun ääressä. Ehkä ajatus tähän postaukseen lähti Jennin hauskan sarkastisesta kirjoituksesta. En tiedä meneekö tää jo blogimaailman sosiaalipornoksi, mutta näytän kumminkin taas muutaman kuvan todellisuuden toisesta ääripäästä, vaikka tiedän, ettei tarttis. Olenhan siihen pari kertaa aiemminkin sortunut. Sulkekaa silmänne, ketkä ette halua katsoa. Lupaan sitten Katri Lehtolan ottamia sisustuslehtikuvia lähitulevaisuudessa vastapainoksi;) Ja ehkä en enää tämän jälkeen koe tarvetta todistella, että vaahtokarkin näköisessä kodissa asuu ihan tavallinen perhe, vaikka tiedän, että jotkut medialukutaidottomat ja ennakkoluuloiset luokittelevat mutkin Jennin juuri mainitsemaan pioni-äitien joukkoon. Mulla ei ole kuitenkaan tarvetta ylläpitää erityisemmin sellaista mielikuvaa, vaikka varmasti joskus sellaisia pioni-äidin "täydellisiä" hetkiä joukkoon mahtuukin. Oon miettiny, että noi ennakkoluuloiset tai sarkastiset luokitukset on jotenkin aika hauskoja, vaikka harva niihin muotteihin kumminkaan mahtuu. Ei nihin turhan tunteellisesti kannata suhtautua, vaan pilke silmäkulmassa;)
Mehunkeiton lomassa oli näppärä aloittaa huoneenvaihtoprojekti. Työhuoneesta tehdään viimeinkin vanhimmalle tytölle oma huone. Vuoden aikana hän on hyvin kypsynyt ajatukseen perhostapeteista ja huoneensa jakamisesta luopumiseen. Kiva saada taas oma huone ja omat jutut.
Aamulla kuvasin työhuoneestamme kuvakulman, jota en aikaisemmin ole teille näyttänyt tai kuvannut. Pianomme on nimittäin todella ruma. Mun todellakin tekis mieli tarttua suhumaalipulloon ja maalata se vaikka pinkiksi (tai edes valkoiseksi tai vaikka beesiksi, hehe). Se kun ei ole mikään Steinway.
Paitsi, että se näyttää tässä kuvassa paljon todellisuutta paremmalta, vaikken olekaan kuvaa käsitellyt... Kuvia en ikinä saanut työhuoneen historian aikana seinälle kollaasiksi, vaan ne jäivät kököttämään tuohon pianon päälle sekalaiseksi seurakunnaksi.
Kirjahyllyjen tyhjennys oli jo alkanut...
... ja hävityksen kauhistus olohuoneessa sen mukainen. Just oltiin ennen lomareissua siivottu. Siisteydestä sai nauttia loman jälkeen siis tasan sen lyhyen hetken myöhään sunnuntai-iltana, kun tultiin kotiin, eikä lomalaukkuja ja nyssyköitä oltu kannettu vielä sisälle... Ne, jotka luitte sen Kodinrakentaja-lehden jutun, verratkaa näkymää. Arjen variaatio on melko suurta yhdenkin päivän aikana;) Tai itse asiassa tää pieni kaaos jatkuu vielä useamman päivän, jos se MrA maalaa vanhaa kaappia ja mä en ehdi järkkäilee noita rojukasoja. Aina, kun on jokin isompi projekti menossa, täällä on melko boheemin näköistä. En pysty todellakaan pitämään kaikkia palikoita kasassa, jos joku niin luulee, eikä mulla ole tarvetta kenellekään niin luulotella. Olen oppinut sietämään kaaosta, vaikka se ei olekaan luonteeni mukaista. Sotkun takia en kovin helposti suostu hermojani menettämään, mutta rajansa tietysti kaikella, ja silloin ei pienestä kiukkuenergiastakaan ole haittaa. Nyt rajat saa olla aika joustavat.
Illalla lattiaakin jo alkoi näkyä. Olohuoneen vanha kaappi siirtyi MrA:n ruiskumaalaamoon autokatokseen. Kaappi tulee sen jälkeen uuteen tytön huoneeseen. Se oli kätkenyt sisään juhlasomisteet, kynttilät jne., joita en keväällä ollut ehtinyt kunnolla järjestää ja karsia. Nyt kirppikselle lähtee taas yhtä sun toista iso läjä.
Kirjahyllyjen lasien taakse taidan hommata sellaista beigevalkoista kirjatapettia ihan vaan niiden kiusaksi, joita se ärsyttää. Ehkä kuitenkin ilman tota beigevalkoista, hehe. Kirjojen riemunkirjavat värit toisaalta pomppaavat silmille, toisaalta ovat niin kodikkaita. Sävysävyyn tai aakkostaen en niitä ala järjestellä, koska järjestys on aihepiireittäin kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Illalla työpöytäkin löysi paikan olohuoneen vanhan kulahtaneen tuunausta odottavan funkkissenkin
kohdalta. Pöydän ääressä uudella paikalla nytkin tätä postausta
kirjoittelen. Tuntuu toimivalta paikalta tietokoneelle keittiöpöydän
sijaan. Työhuoneessa kone ei koskaan viihtynyt. Ehkä syksyn tullen koululaiset siirtyvät tekemään läksyjään vihdoinkin keittiönpöydän sijasta tämän pöydän ääreen. Kotitoimisto on käytännöllisin aivan keittiön läheisyydessä. Huomatkaa toi ällön sininen Ikean kassi. Tai jotkuthan siitäkin väristä tykkää. Siellä on tapetit, joiden kuvia juuri laitoin yläbannerin alta löytyvälle rakentajan kirppikselle... käykää kurkkaamassa, jos kiinnostaa. Edullisesti tapetit vaikka mökistä makkariin.
Ja rajaamalla sain tuosta yllä olevasta näkymästä ihan kelpo sisustuskuvan...
...paitsi auts... piti ottaa vielä uusiks, kun noi johdot tuolla alavasemmalla näkyivät.
Ennen lomareissulle lähtöä mulla oli
projektina myös ulkovarastomme siivous, maalaus ja hyllyjen uudelleen järjestäminen. Seinät olivat jääneet ennen muuttoa vain
kipsilevypinnalle. Haluan saada varastoon joillekin kasveille talvehtimismispaikan, joten toimeen oli vaan ryhdyttävä, ja hyvä niin.
Siivous oli tooodella hidasta, koska erinäisiä muistolaatikoita jälleen löytyi. Ne keväällä näyttämäni permanenttirullat osoittautuivat nimittäin vain jäävuoren huipuksi. Muutimme ensimmäiseen asuntoomme häiden jälkeen silloin joskus vuonna miekka ja kirves, kun olin 19 v. Sen jälkeen muuttoja on ollut vain kolme ennen edelliseen kotiimme muuttoa, joka oli vuonna 2001. Motivaatiokämppään ja tähän kotiin muuttaminen olivat melkoisia paniikkimuuttamisia, jolloin en ehtinyt/jaksanut käydä läpi kaikkia tavaroita. Eli voitte kuvitella, että näin pitkällä yhteisellä hamsteritaipaleella sitä karsittavaa on vaan kertynyt, vaikka tolkuttomasti olen vuosien varrella tietty vaatetta ja tavaraa Fidaan ja kierrätyskeskukseen kärrännyt. Mitään en ole jaksanut myydä sitten opiskeluaikaisten kahden Hietsureissun jälkeen. Tässä vielä kuvia siitä kaaoksesta.
Kaikkea epämääräistä rojua oli kertynyt mm. järkyttävä määrä rakennusaikaisia maalipurkkeja, jotka olivat pakastuneet ja pilaantuneet.
Varastoa siivotessa löytyi laatikollinen vanhoja kirjeitä ja kortteja. Jotka tietenkin pienimmät levittivät pitkin ja poikin lattiaa. Ei taida nykyajan nuorilla tällaisia kokoelmia kertyä. Toisaalta se on aika ihanaa, että on tallessa ne mun ja rakkaani seurusteluajan kirjeetkin. Vino pino nuoruuden herkkää ja kihelmöivää ihastus- ja rakastumisvaihetta. Mun viestintä on tainnut jäädä tuolle kirjeenvaihtoajalle. Olen sielultani hidas. Tekstiviesteihin ja sähköposteihin totuttelukin vei aikoinaan todella kauan. Enkä vieläkään koe niitä omimmiksi. Olisin sopinut paremmin elämään ihan toiselle vuosisadalle... Ja Facebookissa en edelleenkään ole, vaikka nyt sitä sentään jo harkitsen.
Tää on taitanut olla samalla totuttautumista siihen, että olen armottomasti keski-ikäistynyt, kun huomaan tonkivani 20 vuotta vanhoja seurusteluajan kirjeitä (meidän seurustelun alkamisesta tuli huhtikuussa 20 vuotta!) ja neljännesvuosisataa vanhoja ripariajan kirjeitä. Mut hei tää on kivaa olla keski-ikäinen! On ihana elää todellisuudessa, eikä median ja elokuvien luomassa epätodellisuuskuplassa, jossa tää maailma on vain kaksviivakolmekymppisten. Arki on ihanaa, mehumaija porisee ja hilloja valmistuu!:)
Oletteko te säilöneet kirjeenvaihtojanne, tai edes vain tämän kauden satoa?
Tällaista tällä kertaa, ja tää sai nyt olla viimeinen kerta kuvin tätä sorttia - mukavaa keskiviikkopäivää kaikille!
VillaVaahtokarkki
P.S. Ei hitsit, miten saatoinkin unohtaa vielä pari parasta kuvaa:
Lomareissulla on poikettu mäkkärissä ja äidin esteettinen painajainen on kulkeutunut kotiin asti... ja se taatusti kulkeutuu myös energiajätteeseen huomenna. Täysin turha toimimaton kapistus, sekä lasten, että äidin mielestä. Pienin siitä pari minuuttia jaksoi iloita. Aina ei muista erikseen sanoa, että ei oteta leluja ateriaan...
... mutta tytön matkapuuhakirja kertoo kaiken oleellisen sotkunkin keskellä:)
Kaikenkaikkiaan Adalmiinan Helmi oli mainio retkikohde, kun aivan lähellä on vielä eläintila, jossa lapsetkin viihtyvät. Siellä on muun muassa seepra-aasi ja paljon muitakin kivoja eläimiä. 
